Tapahtui 1988 Soulissa

Etelä-Korean Soulissa pidetyt XXIV olympiadin kisat olivat monessa suhteessa erikoislaatuiset. Ennakkoon arveltiin häiriöitä esiintyvän, syynä jaetun maan ongelmat. Isäntämaan suhteet Pohjois-Koreaan olivat hyvin tulehtuneet. Pohjois-Korea oli vaatinut, että osa lajeista tulee järjestää sen alueella; neuvotteluja käytiin ihan kisojen kynnykselle asti, mutta sopuun ei päästy. Osa sosialistisista maista päätti jäädä kisoista pois, mutta esimerkiksi Neuvostoliitto ei sellaista uhkaa esittänyt, vaikka tukikin Pohjois-Koreaa jakamisasiassa.

Politiikan ongelmia esiintyi sekä ulko- että sisäpolitiikassa. Etelä-Korean matkustajalentokoneita ammuttiin alas, pommi räjähti IPU:n kokouksessa Burman Rangoonissa surmaten eteläkorealaisia ministereitä. Soulissa elämöivät maan ylioppilaat aiheuttaen väkivaltaisine mielenosoituksineen suurta huolta olympiavalmisteluille. Vaadittiin kisojen siirtämistä pois Soulista, ehdokkaina olivat ainakin Berliini ja Los Angeles. Ennusmerkit olivat siis huonot.

Mutta kisat pidettiin, ja hyvin ne onnistuivatkin. Henkeä kuvaa ehkä parhaiten se, että korealaisten pelkäämästä Neuvostoliiton joukkueesta ja sen urheilijoista tuli sekä lehdistön että soulilaisten suuria ystäviä. Tästä aiheesta Etelä-Korean lehdissä oli useita tarinoita.

Suomi ja Suomen paini Soulissa

Suomen joukkue käsitti 81 urheilijaa, 52 johtoon, huoltoon ja valmennuksen kuulunutta henkilöä, 8 kilpailutuomaria, 16 nuorisoleiriläistä. Paikalle oli saapunut 150 tiedotusvälineiden edustajaa.

Lipunkantajan kunniakkaaseen tehtävään oli valittu edellisten, 1984 Los Angelesin kisojen olympiavoittaja Jouko Salomäki. Joukkueen asuun kuulunut hattu komeasti takaraivolla Jokke hoiti hommansa hyvin tyylikkäästi!

Suomi sai kisoista neljä mitalia, kaksi yleisurheilijaa, kaksi painijaa. Keihäänheittäjä Tapio Korjus otti kuin ottikin hyvin dramaattisessa kilpailussa kultaa tuloksella 84,28 ohittaen viimeisellä heitollaan Jan Zeleznyn, 84,12. Kolmas oli Seppo Räty, 83,26. Oli suomalaisittain komea päivä Soulin Olympiastadionilla 25. syyskuuta! Kun mitalien jakajana esiintyi Suomen olympiakomitean puheenjohtaja Carl-Olaf Homén ja korokkeella seisoi kaksi sinivalkoisiin pukeutunutta urheilijaamme, oli se joukkueemme ylijohtaja Tapani Ilkalle liikaa. Iso mies itkeä vollotti häpeämättä liikutustaan tippaakaan.

Painijoukkueemme oli sekä suuri että nimekäs. Kreikkalais-roomalaisen urheilijoita oli kahdeksan, vapaapainijoita neljä. Painijoukkueemme johtajana toimi liiton silloinen puheenjohtaja Aulis Lindell, valmentajina häärivät Ilpo Seppälä, Toivo Sillanpää ja Sauli Heinonen. Lääkäreiden joukosta painijoita hoiti Kauko Huikuri, hierojana runnoi Jarmo Pöyry.

Mielenkiintoisimpina nimiä joukkueessamme olivat edellisten kisojen mitalimiehet Jouko Salomäki, Tapio Sipilä ja Jukka Rauhala. Jouko ei ollut entisessä vireessä, ja hän joutui luopumaan jatkosta jo toisen kierroksen jälkeen. Jukka teki jälleen vahvaa työtä olemalla kuudes. Mitalimiehiksi nousivat Soulissa hopeallaan Harri Koskela sekä pronssillaan Tapio Sipilä. Paini piti jälleen pintansa mitaliliittona!

Aina sattuu ja tapahtuu

Pari painijuttua Soulista – rohkenen ne kertoa vaikka en kertojana olekaan mikään ”mehevien painitarinoiden veijovasko”.

Harri oli loppuottelua edeltäneissä matseissaan loukannut pahasti sekä silmäkulmansa että nilkkansa. Radiohaastattelussa hän oli sanonut, että häntä ”v…ttaa” tämä tilanne. Haastattelun jälkeen tuli minulle Suomesta puhelu, jossa toivottiin, että mies pyytäisi seuraavassa haastattelussa, eli loppuottelun jälkeen, anteeksi sopimatonta sanaa. Kerroin tavatessamme joukkueemme tiedottaja Risto Niemiselle – nykyinen Veikkauksen toimitusjohtaja – että kotimaasta oli soitettu ja että Risto käskisi Harrin tehdä kuten oli kehotettu.

”Joo joo, mutta kyllä minuakin v…tti!” - Keskustele sitten näiden kanssa.

Olympiakomitean puheenjohtaja oli kisoissa vaimonsa Beat-Marien, ”Mamen” kanssa. Kun ”Homilla” oli kansainvälisen yleisurheiluliiton hallituksen jäsenenä runsaasti kokouksia, kulki Mame kilpailuissa paljon vaimoni Kaijan ja minun kyydissä. Niinpä tulimme myös painipaikalle. Turhaa kai sanoa, että rva Homénin urheilun maailmaan ei paini ollut milloinkaan mahtunut, mutta pakko oli tulla kun kyytiäkin tarvitsi. Koska olimme katsomassa kaikki suomalaisten ottelut, painihallissa oltiin usein. Nyt jälkikäteen voin sanoa, että hänestä tuli upealle urheilumuodollemme uusi ihailija. Hän halusi minut viereensä kertomaan mitä kaikkea matolla tapahtuu. Niinpä kun muuatta painijaa varoitettiin ja vastustaja sai pisteen, kysyi Mame:

- Mitä ne nyt tekevät?
- Varoittivat tuota punatrikoista ja antavat siniselle pisteen.
- Miksi?
- Passiivisesta painista.
- Mutta sehän on täysin väärin! Hänhän on muutenkin huonompi!

Mame pomppasi pystyyn ja huusi: ”Väärin! Väärin!”

Ei painissa ainoastaan matolla satu ja tapahdu, tulistua voi myös katsomossa.

Teksti: Kosti Rasinperä