|
|
10.3.2007 Seppo Nurminen 70 v. FILA:n kultaisen pillin painituomari muistelee Seppo Nurmisen meistä monet muistavat 1970 – 1980 luvuilta tosi useiden Suomessa järjestettyjen niin kansallisten kuin kansainvälistenkin kilpailujen valvojan tehtävistä ja tietenkin myös osallistuvana tuomarina. Hänen loistava organisointinsa kykynsä takasi mittavienkin kilpailujen onnistuneen läpiviennin. Hänen luistavasta kynästään on lähtöisin monta mehevää juttua käsitellen milloin mitäkin painiin liittyvää asiaa. Monet meistä sen aikaisista painituomareista muistavat myös ne monet esim. SM-kilpailujen tuomaripalalaverit, joissa hän antoi kuin isän kädestä kritiikkiä siitä, kuinka hyvin kyseisen tilaisuuden tuomaritehtävissä oli onnistunut. Asioita ei jätetty hautumaan vaan ne puhuttiin loppuun, eikä niihin sitten enää palattu. Hän jätti taustalleen mittavan kv. tuomariuran josta on esimerkiksi otettavaa monella nuorella miehellä, joka havittelee tulla menestyväksi kv. tuomariksi. Hänen laaja panoksensa Suomen painin hyväksi avautuu hiukan enemmän alla olevassa ”muistelossa”, jossa perspektiiviä on hiukan enemmän. 
Takavuosien aktiivipainija ja kunnostautunut painituomari Seppo Nurminen täytti 70 vuotta 14.3.2007. Juhlan kunniaksi Suomen Painiliiton toiminnanjohtaja Pertti Vehviläinen luovutti kovakuntoiselle Pilkanmaan Pilkkeen miehelle liiton kultaisen reliefin. (kuva Arto Savolainen) Seuraavassa itse asiasta kuultuna hänen mietteitään painin mukana eletyiltä vuosilta, tähän on mukaan päässyt vain osa siitä valtavasta määrästä asioita joita menneet vuodet ovat pitäneet sisällään. Seppo syntyi perheen ainoaksi lapseksi Kuusankoskella mutta jo parin vuoden iässä tuli muutto Vaasaan isän opiskelujen vuosi. Tuota aikaa Seppo muistelee seuraavasti: Olen painija toisessa polvessa. Isäni oli tuollainen vahva jäpikkä, painien sarjoissa 67 – 79 kg voittaen useita piirinmestaruuksia. Hän oli myös Voikkaan Urheilu-Veikkojen painin puuha-mies, ja kantaa syyllisyyden paini-innostukseeni. Siihen lienee myös osuutensa sillä, että asuin vuodet 1939 - 1945 Vaasan Palosaaressa, jossa kävin mm. kaksi ensimäistä koululuokkaani. Painikämpällä en tosin siellä käynyt, mutta ilma Etelä-Pohjanmaalla on sen verran sakeana painibakteereista, että en ihmettelisi, vaikka lajitartunta olisi tuota perua. Se, että asuin Vaasassa johtui siitä, että isäni meni opiskelemaan sikäläiseen tekn. kouluun. Lisäksi sota pitkitti Pohjanmaan visiitiäni. Painin sijasta pelasin tuolloin innolla nappulajalka-palloa ja olen ylpeä siitä, että ko. lajissa ”kasvattajaseurani” on Vaasan Palloseura - VPS. Paluu kuitenkin synnyinpaikkakunnalle oli ennen pitkää tosiasia. Liikunnallisesti lahjakasta nuorukaista kiinnosti moni laji ja niitä piti tietenkin myös kokeilla. Näin muistelee Seppo tuota aikaa: Kuusankoskelle palattuani pelasin jalkapalloa maakunta-sarjassa maalivahtina Voikkaan Pallo-Peikoissa, juuri siinä Sami Hyypiänkin kasvattaja seurassa. Painia ja muita lajeja kuten uintia, mäenlaskua (ennätys hulppeat 44 m.) jne. harrastin Voikkaan Urheilu-Veikoissa. Uinnissa siirryin jossain vaiheessa Kotkan Uimaseuran riveihin lähinnä vesipallon vuoksi. Ennätykseni satasen vapaauinnissa on 1,03,2, johon olen ihan tyytyväinen etenkin, kun tuohon aikaan ainoa minuutin alittaja oli Suomessa Pentti Ikonen. Lisäksi Suomessa ei ollut kuin yksi uimahalli, ja sekin ihan Helsingissä saakka. Menestys uinnissa ei kummoinen ollut. Joitain SM-finaaleja, maakuntain mestaruuskisojen pronssi, lukuisa määrä piirinmestaruuksia eri uintimuodoissa ja matkoilla, sekä useita vesipallokamppailuja mm. Kuopion Uimaseuran ja Paavo Lipposta vastaan. Tosin viimemainittu on briljeerauslistallani nousut huimasti vasta viime aikoina, mutta olen asian todenperäisyyden itse Paavolta varmistanut. Painikin tuli vuoroon aikanaan ja sen parissa meni sitten useita vuosia. Paini jatkui sitten opiskelujen aloittamiseen saakka, jonka jälkeen alkoi noin viiden vuoden hiljaisempi jakso. Valmistuttuani 1964 Tampereen tekn. opistosta rakennusarkkitehdiksi ja siirryttyäni Helsinkiin ja Helsingin Paini-Miehiin, yritin vielä tosissani Tampereen MM-kisoihin. Kämmenselästäni katkesi kuitenkin luu pari viikkoa ennen karsintoja ja siihen loppui aktiivipainiskeluni. Painissa voitin kolme Suomen juniorimestaruutta ja miehissä SM-hopean ja SM- pronssin. Maaotteluja taitaa liiton tilastoissa olla 9, kuin myös muutama kv. turnee. Kaikki em. raskaassa sarjassa. Isän kanssa kilpasilla molskilla Näin noita matseja hiukan kaihoisastikin muistelee Seppo. Aika monen erikoisen tapahtuman lisäksi, joista muutamasta olen jo kirjoitellutkin mm. Yhdyslenkissä, aktiiviuralleni osui yksi harvinainen tapaus. Lehdon Niilolla on julmetun laajassa tilastotiedostossaan sellainenkin tieto, kuinka monta isä-poika paria on Suomessa paininut kansallisissa kilpailuissa samassa sarjassa vastakkain. Minun kohdalleni tuo ottelu osui kahdesti. Ensimmäisellä kerralla pistin isä Veikon komeasti siltaan ristivyöstä, jossa heitossa hänen kätensä loukkaantui. Hetken irvisteltyään hän jatkoi ottelua, pistäen minut lopuksi lempiliikkeellään niskalenkillä suoraksi. No sen kyllä kestin, mutta kun seuraavalla viikolla röntgenkuvat todistivat, että isän ranteesta oli värttinäluu poikki, niin siitä syntynyttä huulenheittoa (kyllä sitä nyt tuollaisen klopin vaikka vasemmalla kädellä jne.) en oikein sulattanut. No vuoden kuluttua homma meni uusiksi, ja sitten ei kyllä isällä ollut mitään mahdollisuuksia. Jupisi vaan jälkeenpäin, että kyllä nyt vanhaa isää sentään jonkinlaisella kunnioituksella tulisi kohdella julkisessa tilaisuudessa. Kilpailutoiminnan, opiskelun ja perheen perustamisen yhteen sovittaminen on aina vaikea yhtälö, niin nytkin. Opiskelu haittasi aktiiviuraa, se on selvä. Avioliittoani solmiessani en enää paininut kovinkaan aktiivisesti. Järjestötyö ja tuomarihommat sen sijaan alkoivat välittömästi opiskelun päätyttyä ja perhekin kasvoi siinä sivussa. Täytyy surulla ja nöyrästi tunnustaa, että laiminlöin perheeni jokseenkin totaalisesti seuraavien 20 vuoden aikana. Itsekkäästi uhrasin aikaa painille kiihtyvällä vauhdilla mm. tuloksella, että kolmella lapsellani ei käytännöllisesti katsoen ollut isää ollenkaan. Tai jos oli, niin hän oli aina jossain muualla. Jos jotain elämässäni kadun, niin tuota. Ehdinkö ja osaanko edes osaksi korvata tuon aktiivisella vaarin roolilla, sen aika näyttää. Vaimolle en varmastikaan koskaan. Kv. tuomaritoiminta ja urheilunjärjestötoiminta kulkevat melkeinpä yhtä jalkaa. Sinulla oli näkyvä rooli kummassakin, tarkastellaan hiukan myös sitä sektoria. Tuomaritoiminta tuli määrätietoiseksi sen vuoksi, että se oli minulle enää ainoa tie päästä olympialaisiin. Putosin näet Rooman kisajoukkueesta yhdellä vaivaisella varoituksella ao. kasinoissa ottelussa Ahvenen Vikiä vastaan. Ratkaisemattomalla olisin voittanut karsinnan ja sehän ei Vikiä vastaan ollut kuin pelkkä muodollisuus. Soitin jo ennen ottelua Helsingin tennishallilta kotiin, että tämä poika lähtee Roomaan. Vaan enpähän lähtenyt, ja tähän kohtaan oli ja on hyvä sovittaa sitä vanhaa juttua ampumattoman karhuntaljan myymisestä. Asioiden marssijärjestys, (liitto, seura, perhe) on minulla hieman outo. Se, että seura oli kakkosena johtui Helsingin Paini-Miesten organisaatiosta. Penttilän Kake veti seuraa omalla jäljittelemättömällä tavallaan, eikä siihen muiden tarvinnut näppejään pistää, mitä nyt Koivusen Ami hoiti mattotalkoita. Sinusta muotoutui sittemmin aktiivipainitoiminnan jälkeen varsinainen työmyyrä ja jokapaikan armoton ahertaja painin hyväksi. Mistä ihmeestä Sinä siihen kaikkeen sait ajan riittämään? Järjestöpuolella kolusin lähes kaiken ja tuomaripuolella niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla ihan kaiken, minkä painin puitteissa tuolloin kohtuudella koluta voi. Hetkellä, keväällä 1986, jolloin revin itseni irti painista, olin ollut liiton varapuheenjohtaja noin 10 vuotta, liiton tuomari- ja sääntövastaava liki 20 vuotta, Pohjoismaiden Painiliiton puheenjohtaja toista vuotta, FILA:n tuomari-komitean ensimmäisenä suomalaisjäsenenä parisen vuotta jne. jne. Jos katselee persoonaani tuolla hetkellä järjestöpuolen vinkkelistä, niin työntöähän alkoi jo olla. Ikäloppuhan en toki ollut, mutta sen verran paljon monessa olin sählännyt, että naama ja parta alkoi varmastikin ärsyttää. Kansainvälisellä ja siellä tuomaripuolella jylläsivät sitten toisenlaiset voimat. Minulle oli kertynyt näppeihini paljon sellaisia tehtäviä, joita toisetkin täällä kotimaassa halusivat. Niiden saamiseksi eräät silloiset, nyt jo entiset kaverit ryhtyivät käyttämään sellaisia menetelmiä, että niiden kuvaamiseen ei minun kielivarastosta löydy sanoja. Se, että aikaa riitti niinkin paljon painille, menee kyllä todella myötäsukaisen työnantajan tiliin. Kaikki ansioprenikkani voisi vallan mainiosti ojentaa silloiselle Rakennushallitukselle, joka nyt jo on kuollut ja kuopattu. Ilmankos! Erosit FILA:n tehtävistäsi kesken toimintakauden – mitä oikein tapahtui? No vastaan kun kysytään. Koko juttuhan liittyy Molskiin ja siinä olleeseen Kultin Laurin kirjoittamaan ja otsikoimaan artikkeliin, joka koski kv. ylituomariryhmän ”seminaaria” Italian Torinossa. Artikkelissa kritisoin seminaarin antia, joka oli minun mielestäni todella vaatimaton siihen nähden, että tuomareita oli kalliilla hinnalla matkustanut useaksi päiväksi paikalle ympäri maailmaa. Tässä kohdassa huomasivat kotimaiset veijarit mahdollisuutensa, ja toimittivat Molskin Erceganille, joka sitten käännätti artikkelin mahdollisesti suurlähetystötasolla. Tuloksena oli, että FILA pyysi Painiliitolta asiasta selvitystä. No, minä annoin omani liitolle, ja se kävi sitten sen perusteella ns. virallista kirjeenvaihtoa FILA:n kanssa. Itse kirjoitin suoraan Erceganille, perustelin kritiikkini ja ilmoitin luopuvani välittömästi kaikista painiin liittyvistä tehtävistäni. Lopuksi esitin toivomuksen, että nimeäni ei mainittaisi kunniatuomareiden luettelossa, mikäli jonkun päähän pälkähtäisi sellaista yrittää. Siihen eivät FILA:n toimenpiteet olleet syynä, vaan se, että vapaan Suomen vapaana kansalaisena pidätin itselläni oikeuden määrittää, millaisessa joukossa nimeni esiintyy. Ilmoituksen erostani toimitin myös kaikille FILA:n johtokunnan jäsenille, sillä hehän olivat minut tuomarikomiteaan valinneet. Painiliito mm. vaati FILA:a paljastamaan Molskikuriirin nimen. FILA aikansa tietoa pantattuaan ilmoitti, että se kyllä nimen tietää, mutta ei anna sitä julkisuuteen. Koska kyseisellä henkilöllä ei itsellään ollut rohkeutta astua esiin, jäi jäljelle enää arvelu ko. persoonasta. No, se ei juuri salapoliisityötä tarvinnut. Maailman yksinkertaisin asia sen aikaiselle painiväelle oli arvata, mikä oli se taho, ja ketkä ne henkilöt, joilla oli krooninen pyrky statuksensa kohentamiseen FILA:n asteikoilla ja tarpeeksi härskiyttä toimimaan siten kuin toimivat. FILA:ssa totaalinen eroni painihommista herätti tietenkin huomiota. Henkilökohtaisia kirjeitä tuli ja meni. En ole paljastanut asiaan liittyvää kirjeenvaihtoani FILA:n johtohenkilöiden kanssa syystä siitä, että kirjeet ovat yksityisiä ja myös siksi, että ne eivät vaikuttaneet päätökseeni lopettaa koko homma. Voin kuitenkin vakuuttaa, että olen täysin tietoinen pelistä, mitä selkäni takana käytiin, ja ketkä tuota peliä pelasivat. Viimeisen asiaa koskevan kirjeen olen FILA:n suunnalta saanut 50 v syntymäpäivänäni aattopäivinä v. 1987? Myöhemmin olen sitten päässyt suomaan itselleni himpun ylellisyyttä, ihan vain hitusen vahingoniloa siitä, että nämä Molskikuriirit jäivät kaikesta vaivannäöstä huolimatta FILA:n portaikossa entisille askelmilleen kuikuilemaan. Vasta Karri Toivola on päässyt toisena suomalaisena kv. liiton tuomarikomiteaan, josta hänelle vilpittömät onnittelut. Nyt nimeni näyttää kuitenkin tuolla FILA:n kunniatuomareiden listalla olevan. Se on sinne ilmestynyt äskeisten Sofian EM-kisojen jälkeen, ja siellä olkoon. Mitä tässä nyt vanha mies enää rettelöimään… 
Seppo Nurmisen osallistui omalla panoksellaan Suomen Painiliiton 100 v. juhlatoimintoihin, Tämä kuva Pilkanmaan Pilkkeen järjestämistä poikien SM-paineista. Nurminen toimi 100 v. juhlakisana toimineen tapahtuman selkosanaisena kuuluttajana. (Kuva: Hannu Kiminkinen) Täytyi tuntua tyhjältä kun paini ei enää ollutkaan se suuri työllistäjä siellä vapaa-ajan puolella mutta löysit pian uutta ajattelemisen aihetta – Golfin. Taisi viedä miehen taas kerta imaisulla mukaansa? Painin päätyttyä ja almanakan siitä tyhjennyttyä, kuvaan tuli hetkeksi aikaa kunnallispolitiikka. Täytyy myöntää, että siinä ei mennyt kuin muutama kuukausi kun jo huomasin valinneeni täysin väärän lajin. Politiikka ei ole minun juttuni. Sen sijaan golf oli jo kotoisempaa. Laji oli nuori ja tarvitsi kokeneita järjestöjyriä, joten töitä tekevälle löytyi. Olin yhdeksän vuotta paikallisen KoskiGolfin puheenjohtaja, seuran, jossa kauteni päättyessä oli yli 1300 jäsentä ja budjetti melkein kuin Painiliitolla. Golfliitossa olin hetken jopa liittovaltuuston puheenjohtajana. Mitä omiin pelitaitoihin tulee, niin sykähdyttävin on muisto Hole In Onesta, jonka tein Kuusankosken kentän väylällä 7 / pituus n. 165 m. Eli yhdellä lyönnillä kuppiin. Muuta yhtä järkyttävää ei sitten sillä rintamalla olekaan sattunut. Nyt on tuo golftaakkakin jo olennaisesti keventynyt, mutta lyönnit ne sen kun vain lyhenevät. Mutta mitä jäi käteen pitkältä tieltä painin parissa, jäikö vielä jotain tekemättä? Sinulla on takanasi esim. näyttävä kv. tuomarin ura. Takanasi on 3 Olympiakisat, lukematon määrä MM- ja EM-kilpailuja, runsaasti kv. kilpailuja sekä FILA:n valvontatehtäviä ympäri maailmaa. Että jäikö jotain tekemättä ja mitä jäi käteen? No tekemättä ei tainnut paljon jäädä, sen sijaan jotain asioita olisi voinut tehdä toisin. Käteen jäi hirveä määrä muistoja, kunhan vain muistaisi ne kaikki. Yksi sykähdyttävimpiä oli viimeinen vihellykseni, jonka ihan tarkoituksella menin puhaltamaan Tukholman junioriopenin 4.10.1986. Kyseessä oli kisojen viimeinen matsi joka päättyi klo 16.10. Ottelussa oli Lunkkan ylituomarina, Hagberg arvostelemassa ja Axel valvojana. Itse olin mattotuomarina. Tunnelmat ja ruotsalaisten kollegojen reagoinnit vihellyksen jälkeen panevat vieläkin nieleskelemään. Siihen se sitten loppui se juttu. 
Eläkepäivinä on viime aikoina löytynyt aikaa myös painiurheilulle. Tämä kuva otettu 2006 junioreiden SM-paineissa Alavudella. Seppo Nurminen vastaanottamassa Painiliiton 100 v. juhlaviestiä Pilkanmaan Pilkkeelle, luovuttajana Alavuden Urheilijoiden painijaoston puheenjohtaja Veikko Hakala. (kuva Hannu Kiminkinen) Nyt ollaan eläkkeellä ja elämän tilanne on odottavan leppoisa, on aikaa seurata maailman menoa siihen etäisyyttä ottaen. Mutta vieläkö tunnet tarvetta myöskin itse osallistua siihen kantaa ottaen? No, nyt huljutellaan katiskoita ja 100 millisiä riimuja keväisin, pelataan golfia kesäisin, käydään sienessä syksyisin ja talvisin ei kalastella niin kuin ei Lapissakaan. Minkäänlaista tarvetta ei ole osallistumiseen. Sen sijaan kantaa otetaan ehkä entistäkin kiivaammin ja kärttyisämmin.  10.3.2007 Seppo Nurminen Pilkanmaan Pilke 70 v. (kuva Hannu Kiminkinen) Teksti: Eino Heimonen |
|||
| © 2007 Suomen Painiliitto ry |
|