|
|
Mikä on Teidän ilmajokisten salaisuus? Kun selvisi, että Tampereen EM-kisajoukkueeseen tuli valituksi viisi Ilmajoen Kisailijoiden edustajaa, minulta kysyttiin monta kertaa: ”Mikä on teidän ilmajokisten salaisuus.” Kun Tiina Ylinen paini ensin pronssia ja Jarkko Ala-Huikku EM-kultaa, sain vastailla kymmenille median edustajille ja muille kiinnostuneille samaan kysymykseen. Nopeissa vastauksissa ei ehdi kovinkaan syvällisesti luotaamaan näin syvällistä kysymystä. Yritän tässä kirjoituksessa tuoda esille niitä asioita, jotka ratkaisevat, kun pyritään kansainväliselle huipulle. Ensinnäkin on hyvä ymmärtää, että ei ole olemassa mitään yksittäistä salaisuutta, jonka avulla korkeimmalle pallille noustaan kerta toisensa jälkeen. Jos näin olisi, menestyminen olisi aika helppoa. *** Lähtökohta on perinteissä. Ensimmäisen kerran Ilmajoella nähtiin painia jo 1900-luvun alussa, kun vaasalaiset kävivät näyttämässä oppeja riskeille emäpitäjän pojille. Harrastus virisi nopeasti ja Arvo Haavisto nappasi 1924 olympiapronssia ja neljä vuotta myöhemmin kultaa. Jokaisella vuosikymmenellä on ollut omat mestarinsa ja menestyjänsä. Välillä toiminta on ollut hieman uneliaampaa, mutta missään välissä toiminta ei ole sammunut. Ilmajoella on lajikulttuuria ja perinteitä. Harvinaista ei ole ollenkaan, että molskilla temmeltää kolmannen tai jopa neljännen sukupolven painijoita. Vahvalle perustalle on hyvä rakentaa. Juuri tällä hetkellä valmennuspuolella häärää tosi monia entisiä aktiiveja, joiden lapset ovat tulleet lajin pariin. Oman jälkikasvun vieminen rakkaan lajin pariin ja kehityksen seuraaminen antaa monelle intoa niin valmennus- kuin muuhunkin talkootyöhön. Perinteiden ansiosta myös yrityselämä on ollut tosi mahtavasti tukemassa lajiamme. Kunnan panos on hyvin tärkeä. Ilmajoki-hallin painisali, punttisalit ja virkistysuimala Pore tarjoavat urheiluopistotasoiset harjoitustilat. Tästä on syytä olla hyvin kiitollinen. *** Kisailijoiden nykyisen menestyksen pohjustus voidaan ajoittaa aika tarkasti vuoteen 1975. IK:n 1960-luvun mestaripainija Martti Laakso (mm. MM-hopeaa Tampereella -65) oli lopettanut uransa ja samoihin aikoihin monet pitkään taustalla vaikuttaneet puuhamiehet olivat jääneet pois molskihommista. Toiminta Seppälän salilla ei ollut vuonna 1975 kovinkaan häävissä kantimissa. Tuolloin kaksi Seppoa eli Kiikeri ja Yli-Hannuksela tarttuivat valmennustyöhön ja tulosta alkoi tulla aika nopeasti. Jo 1980 Kisailijat oli paras seuran poikien piirinmestaruuskisoissa. Saavutus oli kova, sillä matkaan lähdettiin lähes nollasta viisi vuotta aikaisemmin. Myöhempinä vuosina Seppo Kiikeri siirtyi talousmiehenä enemmän jaoston, seuran hallituksen, Suomen Painiliiton hallituksen ym. vastuullisiin tehtäviin, kun taas Seppo Yli-Hannuksela jatkoi valmennuksen parissa. Häntä toki on säestänyt matkan varrella moni muukin valmentaja. Juuri tällä hetkellä valmentajatilanne salilla on hyvä, sillä pilliin viheltää kymmenkunta innokasta treenaria. Pasi Kohtala on vapaapainispesialistina tuonut myös ratkaisevan lisän tyttö- ja naispainiin. Kaikkiaan mukana on noin 130 lisenssipainijaa. Iältään he ovat kuudesta vuodesta aina veteraanisarjalaisiin asti. *** Kun olen arvokisoissa jutellut muiden maiden valmentajien kanssa ja perehtynyt heidän mahdollisuuksiinsa, en voi kuin ihmetellä sitä, että pienestä Suomesta yleensä ollenkaan pystytään nousemaan maailman huipulle. Esimerkkinä mainittakoon, että pelkästään Moskovassa on 200 ammattivalmentajaa. Maassa on myös valtava liuta painijoita, jotka harjoittelevat ammatikseen 5000 dollarin kuukausipalkalla. Vaatii aivan tinkimätöntä asennetta pistää kapuloita rattaisiin tällaiselle koneistolle. Painiliiton puheenjohtaja Yrjö Tuokko puhuu usein talvisodan hengestä. Vertaus ei ole kaukaa haettu. Asenteesta kertovat myös seuraavat lausahdukset. Muistan usein pikkupoikana, kun ei olisi viikonloppuna huvittanut lähteä kisoihin, Seppo sanoi meille: ”Ainut syy olla pois kisoista on omat hautajaiset.” Eräs Sepon mielilausahduksia kipujaan valittavalle: ”Se paranoo sillä, millä se on tullukin.” Yksi hänen viljelemänsä sanonta on myös: ”Pikku hiki ei oo koskaan pahitteeksi.” Sekin on syytä mainita, että joka ikistä kökkätyöntekijää matonkantajasta lähtien on tarvittu, että olemme päässeet siihen, missä nyt olemme. *** Juuri nyt Ilmajoen painissa on menossa aivan uudenlaisen innostuksen kausi. Tampereella IK:n edustajien otteluita oli seuraamassa kymmeniä paini-ihmisiä. Perinteisesti painia ovat ehkä seuranneet vähän varttuneemmat herrasmiehet, mutta Messu- ja Urheilukeskuksen hallissa oli kiva havaita, että Ilmajoelta oli matkaan lähdetty perhekunnittain. 7-vuotias Hetakin oli vannottanut kuulemma isäänsä, että eihän vain lähdetä kotiin ennen finaaleja. Oli mahtava kokea huikea tunnelma muiden ilmajokisten ja tuhansien muiden kannustajien kanssa. 
Seisoin Jarkko Ala-Huikun palkintojenjaon aikaan ilmajokelaisten takana katsomon korkeimmalla paikalla. Kun katselin ”Jakkea” korkeimmalla korokkeella, nousevaa siniristilippua ja lauloin Maamme-laulua, ajattelin, että tässä on hyvä syy uurastaa painin hyväksi. Teksti Jussi Ketonen Ilmajoen Kisailijat painijaoston puheenjohtaja Kuva: Antti Latva-Kyyny, Fightermag |
|||
| © 2008 Suomen Painiliitto ry |
|