4 / 2007 | Julkaisupäivä 14.12.2007 / www.painiliitto.net


Eino Heimonen
Painivaikuttaja ja olympiatuomari

Jokin aika sitten Suomen Painiliiton hallitus myönsi liiton kultaisen ansiomerkin aikansa painivaikuttajalle Eino Heimoselle, mm. loistavan painituomariuran viime vuosituhannella tehneelle nokialaiselle. Asiassa lienee varsin aloitteellisesti toiminut myös tamperelainen painiväki, yhtenä pontimenaan se, että Eino 31.10. täytti 70 v. Kiitos kaikille em. tahoille ja onnittelut Einolle.



Eino Heimoselle myönnetty Suomen Painiliiton kultainen ansiomerkki luovutettiin vapaapainin SM-kilpailuiden avajaisissa Hyvinkäällä 8.12.2007 (kuva Tuomo Petrell).

Niin, kuka Heimonen?

Näin varmasti kyselee nyt jo ensimmäisiä ansioitaan keräilevä painituomarisukupolvi, joka ei ollut vielä syntynytkään, kun jo Eino ja hänen aikalaisensa nostelivat pillejään naulaan. Siksi minun mielestäni oikein ja tärkeääkin, että aiheen ilmaantuessa, laaditaan entisistä lajin merkkihenkilöistä henkilöhistoria osoitukseksi siitä, että elettiin sitä ennenkin. Ja vaikkapa siksi, että vielä on pystyssä sellaistakin sakkia, joilla syntyessään oli suussaan vain alumiinilusikka, jolla kuitenkin lapioitiin kasaan kunnioitusta herättävä elämäntyö. Tuo ihan vaan erotukseksi kultalusikkamiehistä, joilla loistava tulevaisuus on jo mukana tekovaiheessa.

Eino Heimonen, eli tutusti vaan Eikka, kipusi tuomaroinnin ohessa painin järjestöportaita seura-, piiri- ja aluetason kautta Painiliiton johtokuntaan. Niissä touhuissa minä häneen tutustuin, ja metrin päästä miehen järjestö- ja tuomariuraa seuranneena tiedän yhtä sun toista hänen menneisyydestään, kunhan vaan muistaisin. Tässä tarinassa on myös Einon tyttären Taina Heimosen (ent. Rantanen, os. Heimonen) mietteitä siitä, millaista oli olo ja elo lapsena ja vähän vanhempanakin, painille sielunsa myyneen isän perheessä.

Aeto, oekee immeine

Eino Heimonen syntyi 31.10.1937 Vesannolla, keskellä ei mitään Savon ja Keski-Suomen rajalla, kuitenkin Savon puolella. Perheessä oli 9 lasta, heistä Eikka toiseksi nuorin. Perheen äiti kuoli Eikan ollessa 11 vuotias ja isä muutamaa vuotta myöhemmin, josta seurasi, että vielä kotona olleet neljä täysorpoa lasta sijoitettiin vieraisiin oloihin, kuka minnekin.

Tuossa jaossa Eikalle löytyi petipaikka isosta maatalosta, josta käsin hän ”vellirengin” velvollisuuksien ohella suoritti koulunsa loppuun. Päästötodistus melkein vielä kourassaan, hän pakkasi vähäiset tavaransa reppuun, kirvestä ja sahaa unohtamatta, ja lähti 14 vuotiaana pojannassikkana kohti maailman kummallisuuksia. Rohkea teko. Mahdotonta oli tuossa vaiheessa kuvitella, että mm. painituomarin paikka Soulin kisoihin oli jo melkein pommin varma sitten, kun niiden aika koittaisi.

Junasta Eikka hyppäsi Hyvinkäällä, ja otti siellä ensimmäiset kontaktit kaupalliseen palvelualaan rautakaupan juoksupoikana ja myymäläharjoittelijana. Nopeasti hän kuitenkin siirtyi Nokialle, saaden töitä ensin postista ja sen jälkeen myyjänä jalkineliikkeestä. Kun vielä oman poikamieskämpänkin hankinta onnistui, oli 15 vuotiaan ankkuri kumisaapaskaupunkiin heitetty.

Mielenkiintoinen työelämä

Ensimmäinen varsinaisen ammatti löytyi paikallisesta puhelinlaitoksesta. Kolmivuotisen ilta-ammattikoulun ja ammattitutkintojen kautta Eikka pätevöitti itsensä puhelinasentajaksi. Alkoi sinänsä mielenkiintoinen, mutta samalla kovin sitova, paljon yli- ja yötöitä sekä päivystyksiä sisältänyt rupeama, joka kaiken lisäksi ei juurikaan antanut sijaa poissaoloihin harrastusten vuoksi. Perheellekin, jossa jälkikasvua oli kaksi tytärtä, olisi pitänyt löytää aikaa. Eikasta tuntui, että hän oli kahlinnut itsensä ajankäytön osalta täysin puhelinyhtiön tarpeisiin. Piti ruveta katselemaan vähän ympärilleen.

Näin Taina: En milloinkaan tuntenut aikaa, jolloin isä ei olisi käynyt painikisoissa. En siis osaa sanoa, olenko menettänyt jotain. Jo pienenä totuin siihen, että isä oli viikonlopun poissa kotoa. Lähtee aikaisin lauantaina ja palaa tosi väsyneenä sunnuntaina myöhään. Kyllähän joskus vaivasi mustasukkaisuus, kun isä lähti liiton kokoukseen tai kisoihin, sen sijaan, että olisimme tehneet yhdessä jotakin. Välillä tuntui, että koko perheen aikataulu sovitettiin Painiliiton tapahtumakalenterin mukaan….

Uusi työnantaja löytyi suurteollisuuden puolelta, jossa Valmet alkoi kouluttaa Eikasta mieleistään ammattimiestä. Edelliseen työpaikkaan eroa oli valovuosi, sitä erityisesti urheiluharrastukseen liittyen. Tosin Eino halusi uuteen työsopimukseen maininnan, että edustustehtävien kyseessä ollen, hän saisi palkatonta lomaa. Silti esimiehet joutuivat venyttämään ja vanuttamaan suhtautumistaan ja työkaverit tuurasivat kiireisimmät hommat. Se puolestaan tiesi Eikalle pitkiä ylityöiltoja rästien kanssa urheilukeikkojen jälkeen. Vaan kotoa mies oli edelleen paljon pois. Matkoilta tuodut nuket, pehmolelut, suklaat ja korut olivat loppujen lopuksi laiha lohtu. Kun sen tietää se jurppii, vieläkin.

Taina jatkaa: Ulkomaanmatkoilta isä toi aina tuliaisia. Ehkä hän ei aluksi ajatellut, kuinka hankalaa ja kallistakin se ajan mittaan oli. Mutta nopeasti me siskon kanssa opimme odottamaan jotakin. Useimmiten se oli kansallispukuinen nukke, joita meillä on upeat kokoelmat. Myös koruja saimme. Ehkä isä toi meille tuliaisia huonon omantunnon korjaamiseksi, mutta kyllä me isän kotiin halusimme, oli tuliaisia tai ei



Eikka toi kisamatkoilta lapsille ja kotiin aina tuliaisia. Tämä kuva 1980 Moskovan olympialaisten kisamatkalta. Kotiinlähdön edellä kassien pakkaus hotellihuoneessa, Miska-karhuja kassiin.

Soulin reissu oli Eikan kohdalla painin osalta sitten ratkaiseva. Paluun jälkeisenä päivänä hänelle kerrottiin firman uudesta organisaatiosta ja sanottiin suoraan, että jos haluat jatkaa painihommia niin siitä vaan, mutta jos lopetat, saat mielenkiintoisen ja vaativan tehtävän. Siihen kuvioon ei paini todellakaan sopisi mitenkään. Miettimisaikaa annettiin reilusti yön yli huomiseen, ja painihan tuon yöllisen matsin sitten hävisi. Päätöstä hän ei ole katunut, ja vaikka ikävä oli valtava, hän ei kahteen vuoteen mennyt edes katsomaan minkäänlaisia painikisoja. Nyt jo sentään mies verestelee vanhoja muistoja.



1998 Soulin olympialaisissa painituomareina Suomesta olivat lapualainen Olavi Lahdensuo, Heimosen Eikka ja vantaalainen Viipurin Voimailijoiden mies Olavi Lahdensuo.

Tytär muistelee: Muistan erään hienon hetken Helsinki-Vantaan lentokentältä. Poikkeuksellisesti olimme koko perhe saattamassa isää matkaan. Lähtöhallissa joku huusi häntä ja kas kummaa, Antero Viherkenttä tuli käsi ojossa tervehtimään. Pienelle tytölle radioselostajan tapaaminen jäi pitkäksi aikaa mieleen; isäpä tunteekin kuuluisia ihmisiä.

Mutta helppoa ei ollut edelleenkään. Uudet tehtävät, teollisuuden automaatiojärjestelmien elektronisten varaosien korjaus- ja takuupalvelujen maailmanlaajuinen järjestäminen, varaosavarastojen ylläpito ja kuriiripalveluyhteyksien rakentaminen varaosien nopeaa toimittamista varten, antoivat touhulle todella mielenkiintoista sisältöä seuraavalle reilun kymmenen vuoden jaksolle. Kun vielä työ edellytti kiinteää yhteydenpitoa ulkomaisten tytäryhtiöiden kanssa, niin kansainvälisyys sen kuin vain tukevoitui painiin verrattuna.

Taina tulkkina: Jo ihan pienenä opin, että kieliä pitää opiskella. Hämäläisenä tuo oppimisprosessi kesti, ja vieläkin on ranska oppimatta, mutta olen silti kelvannut isälle tulkiksi useamman kerran.

Toimintaa varten piti rekrytoida osasto ja tekijät, ja ennen kaikkea piti hankkia kunnollinen kielitaito. Painihommista periytyneellä pärjäämistaidolla ei noissa hommissa pitkälle pötkitty. Piti käydä kieli- ja intensiivikurssit, kuunnella kasetteja, lukea alan englanninkielistä kirjallisuutta jne.

Mutta niin vain projekti onnistui. Kun sitten eläkkeelle lähtö Einolle v. 1999 alussa koitti, kelpasi tuota kaikkea katsoa ikään kuin takaa päin. Upeasti lapioitu alumiinilusikalla!

Harrastukset

Myönteinen asenne liikuntaan, sekä tapa ja tarve liikkua, kehittyivät jo lapsuudessa tuon ajan mukuloilla. Koulumatkat, pitkätkin, hiihdettiin talvella ja kipaistiin jalan lumettomana aikana. Vesanto ei juuri muita liikuntamahdollisuuksia tarjonnut. Nokialla sen sijaan urheilumuotojen tarjonta savolaispojalle oli ylenpalttinen ja kyllähän herkut kelpasivat. Eikka juoksi, suunnisti, hiihti, pelasi pesä- ja jalkapalloa sekä yleisurheili, etupäässä kuitenkin työpaikkaurheilun sarjoissa ja kilpailutoiminnassa. Noista liikuntamuodoista ei kuitenkaan löytynyt sellaista mieluista täsmälajia, jossa tavoitteet olisi voinut nostaa hieman korkeammalle. Painista tuli sellainen.

Tainan ensimmäinen muisto: Ensimmäinen oma painimuisto on kahden viikon kesälomamatka Ruotsiin ja Tanskaan kuusivuotiaana. Kuljimme joukkueen mukana ja kivaa oli. Ventovieraita leikkikavereita riitti koko matkan ajaksi, ja kun yksi väsyi, menimme siskon kanssa seuraavan luokse.

Asiaa auttoi se, että Eikan suvussa sisaren mies oli jonkin verran painiskellut. Kuitenkin vasta Nokialla mies näki ensi kerran painia livenä. Välittömästi hän liittyi Nokian Urheilijoihin ja hakeutui painiharjoituksiin. Siinä jäivät rastit metsiin toisten etsittäviksi, kun paini nykäisi miehen yli 30 vuodeksi molskin laskoksiin. Sarjat vaihtelivat 60 - 70 kg välillä, ja saavutuksina oli pyttyjä ja prenikoita piirikunnallisista ja kansallisista kilpailuista. Aktiiviuran loputtua, Eikka siirtyi seuran valmentajapuolelle, johtokuntatoimintaan ja lopuksi heitti pillin kaulaa. Siitä se rumba sitten alkoi.

Taina apurina: Isän suorittaessa kv. tuomarikortin korotusta Oulussa nuorten EM-kisoissa –76, muistan kuivanneeni isän tuomaritossuja hiustenkuivaajalla päivätauolla. Isän jalat hikosivat hirveästi ja valitettavasti olen perinyt häneltä tuon ominaisuuden. Noissa kilpailuissa pääsin ensimmäisen kerran kokeilemaan saksan kielen taitoani.

Nokialaisittain tietä painin huipulle oli jo raivannut kenkäkauppias Arvo Viljanen, kansainvälinen tuomari ja pitkäaikainen liiton johtokunnan jäsen sodan jälkeiseltä ajalta. Tuomarikouluttajana hän myönsi Eikalle kortin, ja järjestöuran lopetettuaan jätti hänelle lähes valmiin reitin painin vaikuttajaksi. Reitin varrelta Einon poimimat ansiot puhuvat puolestaan; Moskovan ja Soulin olympialaiset, 15 MM- kisat, 18 EM-kisat, 18 maaottelua, kahdet NL:n Spartakiadit, Balkanin mestaruuskilpailut, toista sataa kv. kilpailua, FILA:n valvontatehtäviä ym. ym.

Tytär ylpeänä: Palkkioksi uurastuksestaan isä pääsi kahdesti olympialaisiin Moskovaan ja Souliin. Se oli huippu silloin ja edelleenkin olen ylpeä isän saavutuksista. Eipä ole Nokialta usein edustajaa olympialaisiin lähtenyt, joten tuomariedustus oli pienellä paikkakunnalla kova juttu. Olihan siinä varjopuoliakin, sillä isän lisäksi meidät tytötkin tunnettiin ”kylällä”. Piti siis aina käyttäytyä kunnolla, eikä viipyä iltaisin liian pitkään ulkona.

Kotimaisista järjestöansioista mainittakoon 5 v. NoU:n johtokunnassa, Painiliiton liittovaltuuston jäsenenä useana vuonna ja sen varapuheenjohtajana 2 v, liiton johtokunnan jäsen 8 v ja yli 10 v. liiton tuomarikoulutustiimissä. Omat lukunsa ja paineensa toivat Suomessa pidettyjen arvokisojen järjestelytehtävät, joihin muuten yhä enenevässä määrin alkoivat osallistua myös Eikan tyttäret.

Kävi nimittäin niin, että Tampereen painivelho, se velhojen velho Lehdon Nipa huomasi, kuinka näppärästi tytöt hoitelivat poikapainien sihteerihommia. Oitis hän muodosti omista ja Eikan tyttäristä kilpailusihteeritiimin ”Nipan enkelit”. Tiimi toi ottelujärjestelyyn mukaan tietokoneet, laati ohjelmia ja näin mullisti koko ottelujärjestelykäytännön, jota aikaisemmin oli hoidettu tyyliin lyijykynällä ruutupaperille. Tiimi sai kiitosta ja mainetta aina FILA:aa myöten. Mainittakoon, että tiimistä Einon tytär Taina oli v. –94 MM-paineissa Tampereella kisojen pääsihteeri. Niin, että se puusta ja omenasta.

Tainan kiitokset isälle: Valmistujaisiani isä vietti Soulissa. Hän kertoi myöhemmin, miten painituomarikollegat ympäri maailman olivat kokoontuneet yhteen ja juhlineet minua, ja minulle he lähettivät terveisinä vaaleanpunaista shampanjaa. Kansainvälisyys ja ennakkoluulottomuus ovat niitä asioita mitä isän kv. tuomariura on minulle opettanut. Kommunikoimaan pystyy, jos itse haluaa. Monesti olen mielessäni kiittänyt isää ja ”painiperhettä” niistä haasteista, joita he minulle ovat ennakkoluulottomasti asettaneet.

Entäs nyt sitten? Kannattiko tuo kaikki aikoinaan tehty ja koettu? Annetaan Eikan itsensä vastata:

”Nyt olisi hyvä olla vaikkapa jälkiviisas, ja sanoa sitä sun tätä. Mutta minusta tuo mennyt aika on elettyä elämää, jos kohta sen joiltain osin olisi voinut toisinkin elää. Mikäli olisin jäänyt sinne maalle puun juurelle kirveineni ja sahoineni, en toden näköisesti olisi tiennyt oikeasta elämästä mitään.

Urheilun kautta minulle aukeni maailma ja sain tutustua eri kansoihin ja kulttuureihin. Urheilu aukaisi myös sellaisia ovia, jotka muuten olisivat pysyneet suljettuina. Urheilu toimi minulle myös kouluttajana ja ohjaajana elämässä. Kun esim. työssäni jouduin tekemään ratkaisuja, niin useinkin suureksi avuksi olivat ne kokemukset, jotka urheilu minulle oli antanut.

Minä voin vastata kirkkain silmin, että kyllä kannatti. Jos urheilu jossain kohtaa otti, niin toisessa kohtaa se taas antoi runsain mitoin. Kaikki yhteen pakettiin pantuna voin todeta, että elämäni on ollut upea kokemus. Nythän ei enää mitään järisyttävää tapahdu, mutta ei tarvitsekaan. Riittää kun on aikaa, on läheiset lähettyvillä, on lastenlapsia ja on näitä muistoja menneiltä ajoilta…..”

Sitten loppukevennys - ne jutut!

Edellä on kerrottu asiatietoa Eino Heimosen elämänvaiheista, lienee aika hieman keventää. Kas kun paljon tekee, syntyy myös paljon juttuja. Näin on myös Eikan kohdalla. Tähän loppuun haluankin heittää pari sieltä herkullisemmasta päästä. Ensimmäisessä en ollut paikalla, joten sen tarkkuus menee kuulopuheen piikkiin, mutta toisessa olin läsnä ja takaan sen sisällön.

Ensimmäinen juttu menee tuonne Eikan tuomariuran alkupuolelle aikaan, jolloin painittiin Suomen Painicupia. Tarpeen on tässä todeta, että Eikkahan oli ja on vieläkin ulkoiselta olemukseltaan tyylikkäin kaikista painituomareistamme. Mitenkään en voisi kuvitella tapaavani häntä virttyneissä verkkareissa ja reikäisissä Reinoissa edes aamuhämärissä postilaatikolla. Puvut olivat aina prässissä ja asun osat kenkiä myöten ja ennen kaikkea värien osalta, sopivat yhteen jetsulleen.

Nyt oltiin vaihteeksi Lapualla ja Eikalla tällä kertaa oli yllään kirkkaan punainen paita. Ensimmäinen osa oli painittu ja oltiin majoittumassa paikalliseen kievariin, kun paikalle asteli kaikkien tuntema ja kunnioittama paikallinen painipersoona Perälän Ylli, ottaen show’n haltuunsa. Homma ei tainnut mennä kisoissa oikein Yllin mielen mukaisesti, josta syystä hän päätti aluksi hieman sivistää nuorta tuomarinplanttua. ”Tietääkö se tuomari, notta me ei oikein täällä Etelä-Pohojammaalla punapaitaasia eikä mirrikaulaasia suvaata.” Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän kutsui vielä hovimestarinkin paikalle, ja esitti tälle toivomuksen, notta noita tommoosia ei julkisehen huvipaikkahan passaisi laskia. Toivotti sitten Eikan lämpimästi tervetulleeksi paikkakunnalle. Oli siinä naurua riittänyt hovimestaria myöten, hyväntahtoista kaikki tyynni.

Toinen juttu liittyy aikaan

jolloin Suomi ja Ruotsi vaihtoivat kolmea tuomaria maiden kreikkalais-roomalaisen painin mestaruuskisoissa. Tällä kertaa Suomesta oli valittu matkaan Eikka, Mäkisen Ynni Jyväskylästä ja allekirjoittanut. Matka kulki tavanomaista reittiä; laivalla Tukholmaan ja sieltä ruotsalaisten kyydillä Göteborgiin, jossa kisat pidettiin. Ja sitten takaisin - sama toisin päin. Laivalla ohjelma oli selvä. Kapsäkit hyttiin, sen jälkeen syömään ja siitä sitten baarin nurkkaan pyöreään pöytään maailmaa parantamaan. Tietysti siinä lomassa vähän hörpättiinkin, kukin omia merkkejämme tietty.

Takaisin päin tullessamme huomasimme, että kas kummaa, sama laiva. No ei ohjelmakaan ollut muuttunut; kapsäkit hyttiin, sen jälkeen syömään ja siitä sitten baariin. Ja kas kummaa, sama pyöreä nurkkapöytä oli vapaana, ikään kuin meitä odottamassa, eli ei kun sinne. Hetken kuluttua alkoi tarjoilija lähestyä pöytäämme, ja jälleen kas kummaa; sama varttuneemman polven miestarjoilija kuin tullessakin. Siinä sitten ennätti Ynni hönkäistä, että pyydetäänpäs taas samanlaiset (melkein viikko oli oltu reissussa). Vähän siinä camarerolta meinasi pasmat seota, mutta alta aikayksikön hän pääsi juonesta jyvälle. Eikalle mies totesi, että tämän herran tilauksen hän muistaa, mutta näiden kahden muun juotavat piti tarkistaa.

Kun mies poistui hoitamaan virkatehtäviään, rupesi Eikka ihmettelemään, että miksi mies hänen juomansa muisti, mutta ei meidän? No kysy siltä, kyllä hän varmasti kertoo opastimme ystävällisesti, ja Eikkahan kysyi. Silmääkään räpäyttämättä mies selvitti: ”Kuulkaas herra, minä olen näitä hommia tehnyt muutaman kymmenen vuotta, enkä koskaan tule unohtamaan henkilöä, joka tilaa Chivas Regalin sekoitettuna Sprite:een.”

Makuasioita, makuasioita, mutta maailmanparantaminen se vaan jatkuu ja jatkuu….



Eino Heimosen tuomariuran päätös tapahtui 8.1.1989 Kouvolan Herman Kare painiturnauksessa. Kuvassa Eikka nostamassa ottelun voittajaksi tulleen Harri Koskelan käden ylös. Tappion kärsinyt vastustaja oli Innala Ruotsin Haaparannasta.





SOUL -88. Vapaa-ajalla, L. Toivola, E. Heimonen ja O. Lahdensuu.





SOUL -88. L. Toivola FIN, A. Bruun SWE, R. Berglund SWE, L-E. Dalen NOR, E. Heimonen FIN, H-R. Jacobsen DAN ja O. Lahdensuu FIN.





SOUL 1988. USA:n lähetystön vieraana. T. Ilkka, K. Huikuri, A. Lindel, O. Lahdensuu, I. Seppälä, sekä joitakin isännän edustajia.





"Töissä" SOUL:ssa





Moskova 1980. Linja-auto pysäkillä töihin lähdössä. F. Metzler GER, R. Martinetti SUI, M. Fayol FRA, toinen ranskalainen ja yksi Itävaltalainen, nimet unohtuneet.

Teksti: Seppo Nurminen

 
 © 2007 Suomen Painiliitto ry